“Ihminen on kokonainen vain leikkiessään, ja vain leikkiessään hän on olemassa täydellisessä ihmisen merkityksessä.” 

Luova impulssi törmää deadline-paineeseen. Rakkaus sotkeutuu rationaalisiin laskelmiin. Keho huutaa lepoa, mutta velvollisuudet kutsuvat. Haluaisimme heittäytyä vapaasti tanssiin, mutta muiden katseet jäykistävät. Olemme sisäisessä taistelussa itsemme kanssa, ja useimmiten tuntuu, ettei ole väliä kumpi puoli voittaa, häviämme silti. 

Juuri tätä ristiriitaa Friedrich Schiller piti modernin ihmisen perusongelmana. Kun hän kirjoitti edellä siteeratut sanat vuonna 1795, Eurooppa oli veren värjäämä. Ranskan vallankumous, joka oli alkanut järjen, vapauden ja ihmisoikeuksien nimissä, oli ajautunut terrorin kauteen. Giljotiini oli noussut järjen symboliksi. Unelma paremmasta oli muuttunut painajaiseksi. 

Schillerin ratkaisu oli radikaalisti odottamaton. Ongelma ei ollut se, että ihmisissä olisi ollut liikaa tunteita tai liian vähän järkeä. Ongelma oli, että ihminen oli repeytynyt kahtia. Vallankumous oli yrittänyt pakottaa vapauden pelkän järjen voimalla, mutta ihminen ei ole pelkkä ajatteleva pää. Ihminen ei myöskään ole pelkkä aistiva, tunteva keho. Ihminen on molempia. Juuri tästä kaksoisluonteesta syntyy sekä ihmisen suuruus sekä tragedia. 

Schiller kutsui näitä kahta perusvoimaa ainevietiksi ja muotovietiksi. Ainevietti sitoo meidät aikaan ja muutokseen: se on aistimista, nautintoa, kehon rytmiä ja elämän energiaa. Muotovietti taas edustaa järkeä: pyrkimystä pysyvyyteen, lakeihin, järjestykseen ja kokonaisuuden ymmärtämiseen. Molemmat ovat välttämättömiä ja oikeutettuja, mutta ne vetävät eri suuntiin. Kun toinen hallitsee yksin, ihminen typistyy. 

Schillerin ratkaisu tähän ihmisluonnon kahtiajakoon oli leikkivietti. Leikissä aineellinen ja muodollinen, hetki ja ikuisuus, vapaus ja sääntö kohtaavat ilman että kumpikaan alistetaan. Kun pelaamme shakkia, noudatamme tiukkoja sääntöjä ja juuri ne mahdollistavat luovuuden. Kun tanssimme, keho liikkuu vapaasti, mutta musiikin rytmi antaa liikkeelle muodon. Leikki on elävää muotoa, muotoa, joka virtaa. 

Älä kuitenkaan käsitä väärin. Schillerille leikki ei tarkoittanut vain huvituksia tai ajanvietettä. Se tarkoitti esteettistä kokemusta laajasti ymmärrettynä: hetkenä kun seisot taideteoksen edessä ja aika pysähtyy, kun musiikki koskettaa jotain niin syvää, ettei sitä voi sanoittaa, kun luova työ vie mukaansa niin että unohdat itsesi. Esteettinen kokemus on tila, jossa emme ole pelkkiä tarkkailijoita emmekä pelkkiä toimijoita, emme erillisiä teoksesta emmekä sulautuneita siihen. Olemme täysin läsnä, kokonaisina. Tunne ja järki eivät ole sodassa. Keho ja mieli eivät vedä eri suuntiin. Olemme yhtä itsemme kanssa. 

Toimimme ilman pakkoa ja ilman ulkoista hyötyä – ei siksi että täytyy, ei siksi että pitäisi, vaan siksi että toiminta itsessään kantaa merkityksensä. Olemme vapaita, mutta emme kaoottisia, sitoutuneita, mutta emme pakotettuja. Olemme yhtä itsemme kanssa. 

Schillerin ”Kirjeet ihmisen esteettisestä kasvatuksesta” on kutsu juuri tähän, pyrkimys näyttää polku kohti vapautta, joka ei kulje pelkän järjen eikä pelkän tunteen kautta, vaan niiden harmoniaan. Hän ei tarjoa helppoa ratkaisua tai yksinkertaista ohjetta. Hän tarjoaa vision: ihminen voi kasvaa kohti kokonaisuutta, yhteiskunta voi rakentua sisäisesti vapaiden ihmisten varaan, ja taide ei ole koristeellista lisää vaan välttämätön polku tähän. Ranskan vallankumous epäonnistui, koska se yritti muuttaa yhteiskuntaa muuttamatta ihmistä. Schiller kysyy: mitä jos vapaus ei ole asia, jonka voi saavuttaa julistuksilla, vaan tila johon ihminen kasvaa – leikin, kauneuden, esteettisen kokemuksen kautta? Mitä jos kokonaisena oleminen ei ole mahdotonta, vaan opittavissa oleva taito? 

Lukusuositus: Kirjeitä Ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (1795)