Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen

Astut aamulla ulos ovesta. Liikennevalo vaihtuu punaiseksi ja pysähdyt. Kassalla maksat kahvista sen verran kuin hinnassa lukee. Kollegalle nyökkäät eri tavalla kuin pomolle. Kaikki tämä tapahtuu ennen kuin olet edes kunnolla herännyt,  sujuvasti ja automaattisesti, ilman että yksikään näistä valinnoista tuntuu valinnalta.

Mutta mistä nämä itsestäänselvyydet on tehty?

Todellisuutemme rakentuu kerroksista, jotka ovat niin lähellä että niitä on vaikea nähdä. Ensimmäinen kerros on kieli: se ei vain nimeä asioita, vaan rajaa mitä on mahdollista ajatella. Kielessä, jossa on kymmenen sanaa lumelle, maailma on erilainen kuin kielessä, jossa on yksi. Toinen kerros on instituutiot kuten perhe, koulu, työ. Nämä opettavat miten todellisuus toimii ennen kuin meillä on välineitä kyseenalaistaa opetusta. Kolmas on ehkä hienostunein: se, mitä pidetään itsestään selvänä. Asiat joista ei puhuta, koska niitä ei tarvitse perustella.

Sosiologi Peter Berger kuvasi tätä prosessia objektivaatioksi. Ihminen rakentaa merkityksiä ja ne alkavat sitten rakentaa ihmistä. Instituutiot syntyvät inhimillisessä vuorovaikutuksessa, mutta kovettuvat ajan myötä ulkopuolisiksi tosiasioiksi. Jokainen meistä elää tietynlaisessa kuplassa: perheen, kulttuurin ja ajan muovaamassa merkitysten verkostossa, joka tuntuu niin luontevalta ettei sitä yleensä edes huomaa. Raha on ihmisen keksintö. Mutta yksikään meistä ei voi yksin päättää, että se ei enää kelpaa. Rakentaja on vanginnut itsensä rakennukseen.

Tämä ei ole uhkaava havainto. Se on pikemminkin vapauttava, sillä jos todellisuus on rakennettu, se tarkoittaa että sen voi rakentaa myös toisin. 

Aiheesta enemmän Peter L. Berger ja Thomas Luckmannin teoksessa Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen.