Täytyy myöntää, etten ikinä ollut sen kiinnostuneempi klassisesta musiikista.

Se tuntui kaukaiselta ja jäykältä, sellaiselta taiteelta, jota kuuntelevat vain turhan tärkeinä itseään pitävät snobit konserttisaleissa hiljaa istuen. Ei sellaista, joka koskettaisi tavallisen ihmisen arkea.

Mutta sitten sain tietää totuuden.

Tunnetut säveltäjät kuten Mozart tai Beethoven eivät käyttäneet nuotteja vain kauniiden melodioiden tekemiseen. He käyttivät taidetta sanomaan sen, johon muilla ei ollut lupaa. Lavasteet, asut, laulut ja sävelmät toimivat verhona, joka peitti oopperan todellisen sanoman. Viekas tapa kiertää sensuuri, hovin säännöt ja vallanpitäjien katseet. Musiikki muuttui salaisiksi viesteiksi ja samalla sukupolvilta toisille jatkuviksi totuuksiksi.

Bach, Beethoven ja Mozart eivät pitäneet musiikkiaan vain taiteena. He näkivät sen ihmiskunnan edistämisen ja kehittymisen työkaluna.

Kuten Bach itse totesi:

”Musiikin ainoa päämäärä ja lopullinen tarkoitus ei ole mikään muu kuin Jumalan kunnia ja sielun virkistys.”

Hänen polyfoniansa, fuugansa ja passiot eivät olleet pelkkää teknistä taituruutta. Ne olivat jumalallisen järjestyksen julistusta kaaosta vastaan. Bach uskoi, että oikea musiikki nostaa sielun ylös – se virkistää, puhdistaa ja antaa voimaa elää paremmin.

Mozart meni vielä pidemmälle. Moni ooppera pitää sisällään viittauksia ja metaforia aikalaiselämään, eikä niiden ymmärtäminen ole mahdollista, jos ei ymmärrä kontekstia, missä ne tehtiin ja toteutettiin. Figaron häät on täydellinen esimerkki: palvelija nöyryyttää ylimystöä, mutta kaikki tapahtuu komedian verhon alla. Mozart tiesi tarkalleen, mitä teki, kun valitsi Beaumarchais’n räjähdysherkän näytelmän.

Jos siis päädyt katsomaan oopperaa, kiinnitä huomio siihen, kuka saa naurattaa yleisön. Se on useimmiten palvelija, ei herra. Kuuntele, kenen musiikki tuntuu elävältä ja kenen kankealta. Etsi myös hetkiä, joissa musiikki ja sanat tuntuvat riitelevän keskenään, silloin olet löytänyt jotain oikeaa.