Puhuttaisiinko tässä kuussa makuasioista? Toiset sanovat, että niistä ei voi väitellä. Toiset taas, että vain niistä voi väitellä.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu käsitteli makua teoksessaan Distinction. Maku tarkoittaa kaikkia niitä arvostuksia, preferenssejä ja esteettisiä valintoja, joita ihmiset tekevät elämässään. Se kattaa kaiken musiikista ruokaan, sisustuksesta pukeutumiseen sekä urheilusta kirjallisuuteen. Bourdieun mukaan keskeistä on, että maku ei ole satunnainen tai puhtaasti henkilökohtainen. Se on systemaattinen ja jossain määrin ennustettava, koska se kumpuaa yksilön sosiaalisesta asemasta ja kasvuhistoriasta. Ihminen on ainakin osittain ympäristönsä tuote. Näin ollen maku toimii merkkinä, joka välittää tietoa siitä, mistä ihminen tulee, vaikka hän itse kokisi valintojensa olevan vapaita ja henkilökohtaisia.

Bourdieu tiivisti ajatuksensa toteamalla: “Maku luokittelee, ja se luokittelee myös luokittelijansa.” Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan mausta, vaan sen ilmenemisen luontevuudesta. Luontevuus on maun erottautumiskyvyn ydin. Bourdieu kutsuu tätä käsitteellä aisance (vaivattomuus): kyvyllä toimia, valita ja ilmaista itseään tavalla, joka vaikuttaa luonnolliselta eikä opitulta. Tätä ei voi omaksua nopeasti tai täysin tietoisesti, sillä se rakentuu varhaisessa sosiaalistumisessa.

Sama viinivalinta tai vaatekappaleiden yhdistelmä voi näyttäytyä aitona tai jäljiteltynä riippuen siitä, kantaako henkilö sen vaivattomasti vai paljastuuko taustalla ponnistelu. Usein tämä ero havaitaan intuitiivisesti. Paradoksaalisesti juuri tietoisuuden lisääntyminen voi tehdä luontevuudesta vaikeampaa: mitä enemmän yrittää “osua oikeaan”, sitä helpommin yritys tulee näkyviin.

Eri yhteiskuntaluokat suhtautuvat tähän eri tavoin. Yläluokalle maku näyttäytyy luonnollisena jatkeena omalle olemiselle, koska heidän habituksensa on muodostunut ennen tietoista reflektiota. Keskiluokka tuntee legitiimin maun säännöt riittävän hyvin pyrkiäkseen noudattamaan niitä, mutta juuri tämä pyrkimys voi paljastaa etäisyyden, aseman, jota Bourdieu kuvaa jossain määrin traagiseksi. Työväenluokka puolestaan ei ensisijaisesti jäljittele, vaan rakentaa omaa, käytännöllisyyteen nojaavaa estetiikkaansa, joka hallitsevan kulttuurin näkökulmasta saatetaan tulkita sivistymättömyydeksi.

Järjestelmän ankaruus piilee siinä, että sen säännöt ovat harvoin eksplisiittisiä. Jos ne olisi helppo oppia, ne menettäisivät erottelukykynsä. Näin luokkaerot siirtyvät sukupolvelta toiselle hienovaraisesti: ei niinkään tietoisina päätöksinä, vaan kehollisina tapoina olla tilassa, suhtautua esineisiin ja kokea kulttuuri.

Bourdieun maun käsite tulee kiinnostavalla tavalla esiin elokuvassa Saltburn. Elokuva seuraa nuorta luokkanousijaa, joka pääsee osaksi brittiläisen yläluokan kartanomiljöötä. Vaikka hän pyrkii sulautumaan ympäristöönsä, hänen olemuksensa kehon asennosta tapaan liikkua ja olla paljastaa jatkuvasti sen, mitä hän yrittää peittää. Juuri tässä jännitteessä näkyy, kuinka syvälle maku ja habitus ovat ihmiseen juurtuneita.